Henna Heikkilä seisoo Lahden kansanopiston teatterin aulassa. Kädessä on vasara, katse tähyää kattoon. ”Tässä vois olla verho ja toinen jossain tuolla”, teatterikoulutuksen vastuuopettaja Timo Raita viittilöi. Timo lähtee ja jättää verhoasian assistentin ratkaistavaksi.
Tähän tilanteeseen Henna on kulkenut pitkän matkan ja ”myllyn läpi”, kuten hän itse sanoo. ”Lukiolaisena kuulin Teatteri Vanhan Jukon jonossa siilitukkaisten tyttöjen puhuvan jostakin teatterilinjasta. Kotona kirjoitin päiväkirjaan, että haluaisin olla kuten he.” Keväällä 2015 Henna tuli opistolle katsomaan Reviisorin. ”Mitään en ymmärtänyt muuta kuin että se oli tosi hienoa.” Ringetteä pelaavassa tytössä oli syttynyt palo teatterin tekemiseen.
Kun Henna ensimmäistä kertaa haki teatterikoulutukseen, intoa oli enemmän kuin ymmärrystä. ”Ennakkotehtäväni ei tehnyt vaikutusta valitsijoihin”, Henna naurahtaa. ”Siitä varmaan paistoi läpi, etten oikein tiennyt, mistä teatterissa on kyse.” Pettymys nujersi mutta vain hetkeksi. ”Tulin katsomaan Oidipuksen. Taas oli hieno. Mitään en tosin taaskaan tainnut ymmärtää.”
Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta
”Tulen tavallisesta perheestä, jossa vanhemmat eivät ole taiteen alan ihmisiä. Löysin teatterin varsinaisesti vasta 21-vuotiaana. Halusin ehdottomasti ensin tänne oppimaan, ennen kuin alan havitella pääsyä alan korkeakoulutukseen.”
Kesän 2016 pääsykokeissa ovet teatterikoulutukseen aukesivat. Henna muistelee ensimmäistä vuottaan ja sanoo olleensa raakile. Hän koki aikoja, jolloin näyttämölle meno tuntui mahdottomalta. ”En tiedä, mikä olisi ollut turvallisempi paikka olla hädissään ja peloissaan.”
Lukuvuodeksi 2018-19 Henna palasi Lahteen. Teatterikoulutuksen toisen vuoden muistelu nostaa hymyn kasvoille. ”Ryhmä toimi kuin jokin hieno kone. Oltiin yhdessä, tehtiin yhdessä. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.” Kolmessa muskettisoturissa kakkosvuosikurssi seikkaili näyttämöllä uuden ajan sankareina.
Keväisin teatterikoulutuksen hieno kone on koetuksella, kun yliopistojen pääsykokeiden aika koittaa. ”Keskinäistä kilpailua ei ole, mutta kevät on kieltämättä raskas, kun toiset pääsevät kouluun ja toiset eivät. Itse käsittelin tilanteen aika nopeasti, mutta pettymyksen tunne palasi mieleen lukuvuoden alkaessa. Ajattelin, että tuolla nuo nyt ovat ja minä en”, Henna hymähtää.
Arvokkaita arjen tekoja
Tänä lukuvuonna Henna Heikkilä tukee ja tuutoroi uusia opiskelijoita sekä kantaa vastuuta esitysten tuotannosta – ja välillä heiluttaa vasaraa. Pestiin kuuluu monia arkisia tehtäviä. ”Ihan mielelläni siivoan, järjestelen paikkoja ja mitä nyt ikinä saankin tehdä tämän yhteisön hyväksi. Haluan olla omalta osaltani vaikuttamassa tämän teatterin ja täällä tehtävän taiteen kehittämiseen.”
Elokuussa aloittaneita teatteriopiskelijoita Henna luonnehtii energisiksi, innokkaiksi ja kilpailuhenkisiksi. ”Opiskelijat ovat todella motivoituneita, haluavat tehdä asiat loppuun asti ja oikein. Omasta kokemuksesta tiedän, että ajan myötä rentoutta tulee lisää ja ote tekemiseen vapautuu.” Entä jos mukana on joku, jonka valtaakin hätäännys ja jolle näyttämön kynnys kasvaa liian korkeaksi? ”Sanon hänelle, että se on ihan ookoo, että aina ei tunnu hyvältä. Siitä pitää puhua. Itseään ei saa syyllistää.”
Kansanopiston teatterin sisäänkäynti avautuu Lahden pääkadulle. Lukemattomat ihmiset kulkevat päivittäin ohi, moni kurkistelee ovesta muttei astu sisään. Henna Heikkilä kannustaa tulemaan esityksiin. ”Joku ehkä pelkää, että täällä on vain outoa taidehiippailua, johon vastentahtoinen katsoja vedetään puolipakolla mukaan. Se on turha pelko. Teatterikoulutuksen tarjonta on monipuolista ja ennen kaikkea laadukasta ja kunnianhimoisesti tehtyä.”