Verkostoituminen

Sana on tullut niin tutuksi viime aikoina sekä töissä että töiden ulkopuolella, että sen on helppo antaa liukua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Huomaan, että sana jopa ärsyttää monia. Verkostoidutaan, koska niin kuuluu tehdä, koska se on kirjattu tavoitteisiin, koska joku esittelykalvo sitä vaatii. Mutta kun pysähtyy miettimään, mitä verkostoituminen oikeasti tarkoittaa, se osoittautuu aika haastavaksi työksi.

Oman hankkeeni ytimessä on ajatus siitä, että eri toimijoiden välistä verkostoa pitäisi vahvistaa. Osaamista löytyy jo, mutta järjestelmää pitäisi ehostaa.  Kaunis ja kannatettava tavoite, mutta kun sitä alkaa purkaa käytäntöön, eteen tulee heti kysymys: keitä kaikkia pitäisi oikeastaan tavoittaa, jotta verkosto olisi muutakin kuin nimi paperilla? Miten siitä saa oikeasti kestävän ja uudistuvan?

Ensimmäisestä säikeestä eteenpäin

Vaikeimmalta usein tuntuu sen ensimmäisen verkonpätkän rakennus. Kun on laittanut jalkansa isoihin projektityöntekijän saappaisiin, ne tuntuvat aluksi aika isoilta. En tiedä vielä mistään mitään. En tunne vielä ketään. En edes tiedä, mistä aloittaa. Tällaisten ajatusten keskeltä on vaikea lähteä eteenpäin. Seitin ensimmäinen lanka yksin itsensä kanssa tuntui aika haperoiselta ja epävakaalta. Jos vaikka löytyisi henkilö, jonka kautta epävakaan verkostolangan saisi osaksi jotain hieman vakaampaa, pysyvämpää verkkoa?

Yleensä (ainakin omasta mielestäni) vaaditaan sitä, että uskaltaa hypätä kohti tuntematonta. Ja tässä se suomalaisten negatiivinen luonteenpiirre tulee esiin: En mä kehtaa häiritä. Ehkä kokeilen vielä vähän googlailla. Miksi ollaan niin jääräpäitä, kun yleensä järkevin ratkaisu olisi vain avata se suu ja kysyä? Uskalla lähettää ensimmäinen viesti, uskalla käydä juttelemassa toisessa kahvipöydässä omien tuttujen sijaan, Uskalla pyytää apua, uskalla tukeutua omien tuttujen tuttuihin… Näin se verkostointi kai lähtee käyntiin.

Ja tässä tulee vastaan vielä asia, joka on minusta jännittävä: kaikki eivät ole tavoitettavissa samalla tavalla. Osa toimii mielellään LinkedInissä ja seuraa siellä keskusteluja aktiivisesti. Toiset elävät edelleen perinteisen sähköpostin maailmassa, eivätkä koskaan avaisi someviestiä. Osa vierastaa kaikkea verkossa käytävää ja suosii puheluita. Ja sitten on niitä, joille verkostoituminen syntyy parhaiten kasvokkain, kahvikupin äärellä tai seminaarin kahvitauolla, ei minkään alustan kautta ollenkaan. Ainakin itse olen tätä tyyppiä, vaikka hyvin diginatiiviksi itseni tunnenkin. Yhden ja saman verkoston rakentaminen tarkoittaa siis käytännössä liikkumista monessa eri maailmassa yhtä aikaa, ja sen huomaa, ettei mikään yksittäinen kanava koskaan riitä.

Entä jos tulee sade rankka?

Mutta juuri tuo hämähäkinseittikudelma-kuva on myös se, joka saa minut miettimään verkoston toista puolta. Kun tätä verkkoa alkaa hahmottaa kokonaisuutena, huomaa, että siinä liikkuminen ei ole helppoa. Seitti on harvoin niin ehjä, kun kuvittelisi. Jossain kohtaa lanka on poikki: yhteyshenkilö on vaihtunut, joku on siirtynyt toisiin tehtäviin, joku on jäänyt pois hankkeesta kokonaan… ja yhtäkkiä koko se osa verkkoa, joka rakentui juuri sen yhden ihmisen varaan, ei enää kannakaan.

Keiden varaan verkostot oikeastaan rakentuvat, ja mitä tapahtuu, jos yksi lanka katkeaa?

Teksti: Emilia Riipinen
Kuva: aamukastetta hämähäkinverkossa, kuvaaja Bearacreative, lähde iStock by Getty Images