Talvi- ja jatkosodan vuodet 1939–1945
Talvisodan aika
Syksyllä 1939 Lahden kansanopisto oli varautunut syyslukukauden alkamiseen normaalisti. Sodan uhkan lisääntyessä Suomessa toteutettiin yleinen liikekannallepano 12.10.1939. Lahden kansanopisto joutui heti keskelle sotavarustelujen pyörteitä.
Edla Kojonen kuvaa tapahtumia seuraavasti kansanopiston vuosikirjassa 1940–41: ”Oli lokak. 13 p. 1939. Opisto odotti sankkaa nuorten parvea suojiinsa. Hakijoita oli ollut yli 300, kutsutuita 250. Oli syytä odottaa hyvää työvuotta. Kaikki oli valmiina nuorten vastaanottamiseksi. Kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli tieto, että opistoon samana päivänä – niin: samana tuntina ja seuraavina majoitetaan 1500 reserviläistä upseereineen ja pataljoonan komentajineen. Oikein mieltä kivistytti, kun ajatteli, että he tulevat saappainensa lokakuun lokaisilta teiltä opiston puhtautta läikkyviin huoneisiin. Ja mihin ja miten he mahtuisivat? Mahtua täytyi. Kaikki paikat otettiin käytäntöön, opettajien yksityisasunnotkin. Tilanne oli sellainen, että nähtävästi täytyi niin tehdä. Ja mitä peljättiin se tapahtui: sota syttyi. Suuri Venäjä hyökkäsi pienen Suomen kimppuun.”
Lahden kaupunki, joka oli merkittävä sotilas- ja teollisuuskeskus ja sijaitsi tärkeän rautatien varrella, joutui pian venäläisten ilmahyökkäysten kohteeksi. Pommikoneiden maalina olivat tietenkin erityisesti rautatieasema ja radioasema, minkä johdosta myös niiden läheisyydessä oleva kansanopisto oli vaarassa. Edla Kojonen jatkaa kuvaustaan: ”Turman linnut ilmestyivät heti ensi päivinä opistomme yläpuolelle. Syntyi pieni kahakka. Konekiväärien kuulat rapisivat puolelta ja toiselta. Joitakin reikiä tuli talon kattoon. Pahimmin kärsi opistoaluetta kiertävä kuusiaita, johon reserviläiset löivät kammottavia aukkoja ja kaivoivat ampumahautoja niiden kohdalle. Tämän kohtauksen jälkeen katsottiin yksinäisellä paikallaan oleva silmiinpistävän suuri talo niin vaaralliseksi asuinpaikaksi, että sotaväki läksi pois ja kehoitti kaikkia muitakin lähtemään talosta.”
Vaikka talo nyt vapautui puolustusvoimien käytöstä, ei kansanopistolla ollut edellytyksiä toimintaan. Edla Kojonen kirjoitti: ”Opettajien oli täytynytkin lähteä jo aikaisemmin, sillä reserviläiset olivat ottaneet heidän huoneensa ja tavaransakin omaan käyttöönsä. Miesopettajat joutuivat taisteluriveihin ja naisopettajat palvelivat yhteistä asiaa lottina y.m. kuka missäkin. Apulaiset läksivät heti pommitusten jälkeen suin päin tiehensä. Talonmies pysyi juurevana paikallaan ja pitkin puhein sain yhden kotiapulaisen jäämään avuksi kaikenlaisten tällaisena aikana hoidettavien toimien tähden. Opiston majoituksessa syntyi väliaika, jota käytettiin huoneiden siivoamiseen, majoituksen jättämästä suunnattomasta liasta ja törystä. Talon ylimmät kerrokset tyhjennettiin palovaaran vuoksi. Hiekkalaatikot, vesisammiot, paloruiskut asetettiin joka portaikkoon ja ullakoille, akkunat varustettiin laudoituksella ja – juostiin vähän väliä hälyytettyinä suojaan. Talossa oli suhteellisen hiljaista. Vain VSS:ää [väestönsuojelujoukkoja] siellä muonitettiin, mutta lopulta ei uskallettu tehdä sitäkään. Pelättiin talon joutuvan ennen muita pommituksen kohteeksi. Oli ollut aikomus sijoittaa opistoon sotasairaala, mutta saamani ilmoituksen mukaan ei uskallettu.”
Lahden kaupunkia pommitettiin talvisodan aikana kaikkiaan 21 kertaa. Vuoden 1940 puolella pommitusvaara kuitenkin väheni. Edla Kojonen kirjoittaa: ”Majoituspaikkojen puute varmaankin toi helmik. 14 p:nä Lahden Vartiokomppanian taloon, missä majaili maaliskuun 17 päivään. Tanskalaisen ambulanssin sairaala tuli maaliskuun 18 p:nä ottaen haltuunsa koko talon. Heidän lähdettyään – viimeisten 20 p:nä huhtikuuta – tuli taloon taas Lahden Vartiokomppania.”
Välirauhan tullessa
Talvisota päättyi rauhansopimukseen 13.3.1940. Edellä jo mainittu Tanskalainen ambulanssi(sairaala) sai heti 14.3.1940 määräyksen siirtyä (Rautjärven) Hovista Lahden Kansanopistolle, alistettuna 8. Sotasairaalalle, jonka päällikkölääkärinä oli koko talvisodan ajan Lahden kunnallissairaalan ylilääkäri Heikki Nyyssölä. Tanskalaisen ambulanssin evakuointi Lahteen tapahtui junalla ja autoilla 15.3.1940 alkaen. Osa henkilökunnasta ja varusteet saapuivat perille 19.3.1940. Sairaala oli vastaanottokunnossa 23.3.1940, jolloin kansanopistolle tuli 110 potilasta, heistä haavoittuneita 100 ja sairaita 10.
Tanskalaisen henkilökunnan paluu omaan kotimaahansa alkoi jo 31.3.1940, jolloin täältä lähti sairaankuljetuksesta huolehtinut henkilökunta. Lääkärit ja muu hoitohenkilökunta lähtivät pian 9.4.1940 jälkeen, kun oli saatu tieto siitä, että saksalaiset olivat miehittäneet Tanskan. Ambulanssisairaalan kalusto lahjoitettiin kokonaisuudessaan Suomen puolustusvoimille. Hoidossa vielä olleet potilaat siirrettiin 13.–15.4.1940 muihin hoitopaikkoihin, 37 potilasta 8. Sotasairaalan kirurgian osastolle, 29 potilasta Hollantilaisen ambulanssin hoitoon ja 18 potilasta 1. Sotasairaalaan. Ambulanssisairaalan potilaista kolme kuoli Lahdessa ja toipumislomalle lähetettiin 23. Suomalainen henkilökunta kotiutettiin tai siirrettiin muualle 17.4.1940 alkaen. Tanskalaisen ambulanssin toiminta kansanopistolla päättyi 20.4.1940.
Tanskalaisen ambulanssin jälkeen kansanopistolla oli jälleen majoitettuna Lahden Vartiokomppania 21.4.–31.5.1940. Edla Kojonen kuvaa tapahtumien kulkua seuraavasti kansanopiston vuosikirjassa 1940–41: ”Omaan käyttöön jäi kuitenkin niin suuri osa taloa, että voitiin ajatella kotitalouskoulun alkamista ja kesäopiston tuonnempana. Kuljetettiin tavarat alakerroksesta ylös paikoilleen, laitettiin talo kuntoon. Ja ruvettiin työhön. Hämeenläänin maaherran toimesta tuli kotitalouskoulusta siirtoväen tyttärien koulu, johon oli yli 700 hakijaa. 120 otettiin. Kesäopistoon haki n. 100 oppilasta etukädessä lahtelaisia. Kaikki näytti toivehikkaalta. Kotitalouskoulu oli päässyt työn vauhtiin, nuoret kotiutuneet ja kesäopiston alkamispäivä oli määrätty, opettajat kutsutut paikalleen.”
Jälleen sairaalakäyttöön
Talvisodan päättyessä sotasairaaloissa oli hoidettavana vielä suuri joukko haavoittuneita sekä tuberkuloosia ja muita pitkäaikaisia tauteja sairastavia potilaita. Sotasairaaloille oli löydettävä ”Tynkä-Suomesta” soveltuvat sijaintipaikat riittävän pitkäksi ajaksi. Se merkitsi monen sotasairaalan ja niiden osastojen uudelleen sijoittamista. Viipurin Sotilassairaala oli talvisodan alkaessa muutettu 43. Sotasairaalaksi, joka oli sijoitettuna Tiuruniemen parantolaan Joutsenossa. Sieltä se siirrettiin sodan päätyttyä Nokialle 51. Sotasairaalaksi muutettuna.
Viipurin Sotilassairaalan uutta sijaintipaikkaa harkittaessa päädyttiin Lahteen. Heinäkuun alussa 1940 kansanopiston tiloihin tuli suurin osa 51. Sotasairaalasta, mutta osa siitä sijoitettiin tilanpuutteen vuoksi Heinolan maalaiskuntaan Vierumäen Urheiluopistolle. 51. Sotasairaala muutettiin 1.8.1940 Viipurin Sotilassairaalaksi ja 1.4.1941 Keskussotilassairaala 2:ksi (KSS 2). Niiden ylilääkärinä oli vuosina 1940–1941 lääk. ev. Johannes Heinonen.
Kansanopistolla oli hoitopaikkoja äkillisiä kirurgisia tauteja varten 75, äkillisiä sisätauteja varten 75, korva-, nenä- ja kurkkutauteja varten 50 sekä silmätauteja varten 23, yhteensä siis 225 hoitopaikkaa. Toimintakertomuksen mukaan kansanopisto soveltui huonosti varsinkin kirurgiseksi sairaalaksi ahtautensa vuoksi, minkä lisäksi saniteettitilat olivat riittämättömät. Vierumäen Urheiluopistossa oli 190 hoitopaikkaa, niistä 80 kroonisia kirurgisia tauteja varten ja 110 kroonisia sisätauteja varten. Koko sairaalassa oli siten 413 hoitopaikkaa.
Opiston toiminta hajautetaan
Edla Kojonen kuvaa tapahtumia kansanopiston kannalta seuraavasti vuosikirjassa 1940–41: ”Silloin tuli taaskin salamana kirkkaalta taivaalta tieto: puolustuslaitos ottaa talon sotilassairaalaksi heinäk. 1 päivästä [1940] Viipurin menetetyn sotilassairaalan tilalle, ottaa koko talon, sen yksityisetkin opettajien asunnot. Kuinka se on mahdollista: tämän yksityisen laitoksenko, vaikka valtiolla ja kunnalla on paikkakunnalla omia suuria rakennuksia, joita ennenkaikkea tulisi majoituslain mukaan majoitukseen käyttää? Sanottiin: maassa on sotatila ja sotatilalain nojalla voidaan ottaa mikä rakennus tahansa puolustuslaitoksen tarpeisiin. Opistorakennukset sopivat paremmin kuin muut sairaalaksi. Sillä on mm. erinomainen keittiö y.m. Turhaan huomautettiin, että opisto on säätiö, jonka omaisuutta säätiölain mukaan ei edesvastuun uhalla saa käyttää muuhun kuin siihen tarkoitukseen, mihin se on luovutettu. Asiasta neuvoteltiin m.m. opetusministerin virkahuoneessa ja hänen läsnäollessaan oikeusministerin – joka on säätiöhallituksemme puheenjohtaja [Oskari Lehtonen] – puolustuslaitoksen edustajan, kouluneuvoksemme, säätiöhallituksen ja johtokunnan edustajain kanssa. Turhaan. Hämeenläänin maaherra koetti parhaansa mukaan säilyttää opiston valistustyölle. Ei auttanut.”
Kansanopiston toiminnan jatkaminen oli mahdollista vain, jos muualta voitiin saada tarkoitusta varten käyttökelpoiset tilat. Edla Kojonen kertoo: ”Kotitalouskoulu hajoitettiin: Osa Oriveden opistoon, osa Päivölän opistoon, osa Kujalan koulutilalle. Kansankorkeakoulukurssi peruutettiin. Opiston n. 700.000 markan arvoinen irtaimisto: tuhansia teoksia käsittävä kirjasto, kalusto, astiasto, arvokkaat opetusvälineet, soittokoneet, elokuvakone, radiokoneet, ompelukoneet y.m. piti pakata, työntää, kantaa ja latoa lattiasta kattoon johtajan asuntoon, liiteriin ja pariin kellariin. Mikäpä muukaan neuvoksi, kun ei kadullekaan voitu tavaraa heittää eikä säilöpaikkoja ollut saatavissa. Tietenkin kalusto tällaisesta kuljettelemisesta kärsi. Ja nyt jo [kesällä 1941] tiedetään, että esim. kirjastoa ovat hiiret vahingoittaneet. – Kun sitten vielä heinäk. alussakaan ei ollut mitään varmuutta mahdollisesti saatavasta rakennuksen korvauksesta – vuokrasopimustahan ei voitu säätiölain vuoksi tehdä – eikä niin ollen tietoa tulevan talven toiminnan mahdollisuuksista niin katsottiin tarpeelliseksi sanoa opettajakunta irti toimistaan sillä varauksella, että jos työ voidaan aloittaa syksyllä, niin he ovat tervetulleet takaisin, mikäli työ- ja taloudelliset edellytykset sen sallivat ja sikäli kuin he niihin tyytyvät. Jotkut opettajat vetivätkin näistä epävarmoista oloista johtopäätöksensä ja hakeutuivat muuanne. Haikeata oli nähdä heidän lähtevän tavaroinensa tietämättä, voivatko koskaan palata.”
Tilapäinen koti Suovissa
Kansanopiston toiminnan jatkamiseksi löydettiin kaikista vaikeuksista huolimatta väliaikaiset tilat. Edla Kojonen kuvaa uusien tilojen löytämisen vaikeuksia vuosikirjassa 1940–1941: ”Ja sitten alkoi uuden väliaikaisen toimipaikan etsiminen opistolle. Tämä Hollolan Suovi ei ollut ainoa ehdolla oleva. Kuulustelin toimintapaikkaa Heinolasta, mutta jätin asian alkuunsa, koska Heinola on liian lähellä Hartolan opistoa. Orimattilassa olisi opistotyö pitänyt siroitella sinne tänne, kun suojeluskuntatalosta olisi saatu vain osa. Nastolassa tarjolla olleen herraskartanon kuntoonlaittoon olisi tarvittu suuri summa rahaa j.n.e. Onneksi saimme sitten tämän kauniin Suovin, jossa on osittain tarkoitukseen hyvinkin sopivat työskentelyhuoneet kansanopistolle. Mutta kansankorkeakoulu ei Suoviin mahdu. Sen sijoittamisessa on ollut monta mutkaa. Olemme koettaneet saada sen Lahteen oivallisen kirjaston y.m. seikkojen tähden. Vuokrasimme jo uuden seurakuntatalon [Kirkkokatu 5] alimman kerroksen. Siinä olisi ollut avara luentosali, opintopiirihuoneita, ruokasaliksi ja keittiöksikin sopivat huoneet y.m. Mutta puolustuslaitos tarvitsi nekin ja niin olimme taas kodittomat. Pyysimme huoneet toisesta kerroksesta. Kun emme saaneet oikeutta käyttää ravintolahuonetta oppilastemme ruokailuun, niin se täytyi jättää. Kolmas, neljäs ja viideskin tuuma meni myttyyn. Nyt kun olemme saaneet n.s. Mieskuoron suuren salin, keittiön ja pari pikku huonetta päiväkäyttöön [talosta Mariankatu 6], sekä tyttölyseon [nyk. Harjukatu 36] kolme luokkaa opintopiirihuoneiksi iltasin, toivomme kansankorkeakoulunkin voivan menestyksellisesti toimia alkavana työkautena.” ”Tietenkin tulee työ olemaan monin verroin hankalampaa kuin meidän omassa, tilavassa, kaikki työmuodot kokoovassa ja hyvin varustetussa talossamme. Opistoluonteen vastaisesti asuvat ’perheen’ jäsenet mikä missäkin. Työn jakaantuminen kahteen paikkaan aiheuttaa opettajakunnalle lisärasitusta lukuisten matkojen tähden ja opistolle suuria kustannuksia. On ahtautta, on sovittelemista, vaikeuksia työjärjestyksessä, vaikeuksia oppilasten hoidossa, muuttovaikeuksia ja kustannuksia, taloudellisia vaikeuksia y.m. – Mutta vaikeuksia on ollut Lahden Kansanopiston elämässä ennenkin, hyvin paljon vaikeuksia. Ja aina on niistä jollakin tavoin selvitty.”
”Eivät näitä vaikeuksia oikein tajua ne opistot, jotka saavat nyt koota joukkonsa oman kurkihirren alle, ovat niin sanoakseni päässeet sodanaikaisista rasituksista ’siviiliin’. Vain ne osaveljet ymmärtävät, Karjalan kaikkensa menettäneet opistot, jotka aloittavat työnsä ’veräjillä vierahilla’ ja ne kaksi muuta kansanopistoa, jotka samoin kuin me sotatilalain nojalla ovat otetut niille vieraaseen tarkoitukseen. Vieraaseenko? Ei aivan. Maanpuolustus velvoittaa meitä kaikkia, Lahden Kansanopistoakin. Jos totta on, niinkuin väitetään, että opistomme oli ainoa jotenkuten mukiin menevä rakennus sotilassairaalaksi, niin tuntuu melkein siltä, että se uhri oli annettava. Ovathan sairaat maanpuolustajat hoidettavat. Odottaisi vain, että näin yhteishyvän vuoksi ahdinkoon joutunutta valistuslaitosta myöskin tuettaisiin ja autettaisiin vaikeuksissa, joihin se ilman omaa syytään on joutunut, varsinkin kun yleensä on odotettu ja niin kouluhallituksen kuin lukuisten kansalaistenkin toivomuksena on lausuttu, että työtä ei saisi jättää vaan yrittää kaikesta huolimatta palvella kansalaissivistyksen kallista asiaa.”
Lahden kansanopiston toiminta jatkui siis talvisodan jälkeisen lukuvuoden 1940–1941 ajan Hollolan Kukonkoivussa sijaitsevassa Suovissa, Hollolan Suojeluskunnan talossa, ja kansankorkeakoulun toiminta väliaikaisissa tiloissa Lahdessa. Suovin naapurissa sijaitsevassa Koivisto -nimisessä talossa oli ompelimo ja asuntoja. Lähistöllä asuvat paikkakuntalaiset suhtautuivat myönteisesti opistoon, oppilaisiin ja opettajiin. Heidän avuliaisuutensa ja ystävällisyytensä helpottivat vaikeuksia ja vaikuttivat osaltaan siihen, että ”työkaudesta tuli sangen viihtyisä ja menestyksellinen kaikesta huolimatta.” Eräs tärkeä apuväline oli linja-auto, ”välttämätön, mutta sangen oikullinen ja omavaltainen”. Linja-auto oli ainoa kulkuyhteys Suovin ja Lahden välillä. Tämä puukaasulla toimiva ”häkäauto” ei suinkaan suostunut kulkemaan suunnitellun aikataulun mukaisesti ja joskus odotusajat saattoivat venyä jopa kahdenkin tunnin mittaisiksi. Olikin tapana sanoa leikillisesti: ”Yläpuolellamme ei ole enää vain kouluhallitus, vaan myöskin linja-auto.” Kaikista vaikeuksista huolimatta voitiin lukuvuosi 1940–1941 viedä läpi.
Opetusvälineitä ei voitu käyttää hyväksi entisessä laajuudessa, mutta toisaalta oppilailla oli hyvä mahdollisuus käydä eräissä lähiseudun taloissa tutustumassa maatalouteen. Erillisenä opetusaiheena oli nyt myös maanpuolustuskasvatus. Poikaoppilaille annettiin selvästi sotilaallista koulutusta, myös mieskohtaista taistelukoulutusta maastossa. Naisoppilaille annettiin lähinnä yleiskoulutusta ja heitä opastettiin lottatyöhön. Sen lisäksi järjestettiin pojille erityiset kolme päivää kestäneet maanpuolustuspäivät ja tytöille samanaikaisesti lottapäivät.
Joulun 1940 jälkeen oli luovuttava kansankorkeakoulua varten saaduista Mieskuoron tiloista. Niiden tilalle saatiin kevätkaudeksi 1941 seurakuntatalon ylimmästä kerroksesta kaunis huone luentosaliksi ja alimmasta kerroksesta pari pienen pientä ikkunatonta huonetta sekä tarpeellisen avarat joskin pimeät huoneet ruokasaliksi ja keittiöksi. Tyttölyseon kolmen luokkahuoneen lisäksi oli käytössä (poika)lyseon fysiikan luokka ja mahdollisuus käyttää myös Lahden kaupunginkirjaston (Hämeenkatu 12) tiloja.
Jatkosodan vuodet 1941–1944
Suovissa vietetyn lukuvuoden jälkeen Suomi joutui jatkosotaan 25.6.1941. Edla Kojonen kuvaa kesän 1941 tunnelmia seuraavasti kansanopiston vuosikirjassa 1940–41: ”Työvuosi 1939 meni maanpuolustusasioihin kokonaan. Ja nähtävästi tulee suurin piirtein niin käymään työvuotena 1941–1942, ellei tilanne yllättävästi muutu. Ovathan kaikki muut opettajat ’sotapoluilla’ paitsi allekirjoittanut, ja sekä omat että kaikki vuokraamammekin huoneistot puolustusvoimien käytössä. Mutta toivotaan parasta.”
Edla Kojosen pahat aavistukset kävivät pian toteen. Kansanopisto oli edelleen sairaalakäytössä ja jatkosodan alettua myös Suovi oli ajoittain puolustusvoimien ja Hollolan suojeluskunnan käytössä. Sen vuoksi kansanopiston toiminta ei päässyt alkamaan lainkaan syyskaudella 1941 ja se oli keskeytyneenä koko jatkosodan ajan.
Jo kevätkesällä 1941 oli laadittu valmiussuunnitelmat 8. Sotasairaalan perustamiseksi sodan uhkan jälleen lisääntyessä. Ennen jatkosodan alkamista annettiin 18.6.1941 käsky perustaa 8. Sotasairaala laajentamalla Keskussotilassairaala 2:ta. 8. Sotasairaala toimi Lahdessa ja sen ympäristössä 20.6.1941–30.11.1944. Sairaalan johtajalääkärinä oli Lahden kunnallissairaalan ylilääkäri Heikki Nyyssölä vuosina 1941–1942, lääk. ev. Johannes Heinonen vuonna 1942, lääk. kapt. Jorma Larjanko vuosina 1942–1943 ja lääk. maj. Adolf Wasenius vuosina 1943–1944. Sairaalan päällikkölääkäreinä olivat lääk. maj. Johannes Wahlberg vuosina 1941–1942 ja lääk. kapt., myöh. lääk. maj. Robert von Bonsdorff vuosina 1942–1945.
8. Sotasairaalan keskuspaikkana oli Lahden kansanopisto, jossa sairaalan käytössä oli 68 huonetta, voimistelusali, ruokasali ja keittiö sekä myöhemmin myös luentosali. Sinne oli sijoitettuna sairaalan osasto 2, jossa oli 192 kirurgista sekä 68 korva-, nenä- ja kurkkutautien sairaansijaa, sekä osastosta vastaava henkilökunta. Sairaalan esikunta ja toimisto, jotka olivat olleet aluksi Lahden Yhteiskoululla, siirrettiin kansanopistolle 28.10.1941, jolloin kirurgiset hoitopaikkojen määrä väheni 160:een. Kirurgiset hoitopaikat vähenivät 150:een 11.1.1942, jolloin kansanopistolle siirrettiin vielä sairaalan apteekki. Kansanopistolla oli lisäksi koko sotasairaalan poliklinikka sekä potilaiden vastaanotto- ja jakelukeskus. Korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolle sijoitettiin myös sairaantarkastustoimikunnan käsittelyä varten lähetetyt potilaat. Kansanopistolla olivat lisäksi röntgen ja laboratorio sekä sairaalapastorin toimisto. Toimintakertomuksen mukaan vaikeuksia sairaalatoiminnalle aiheuttivat hissin puuttuminen, huono vedenpaine sekä tilojen ahtaus ja sokkeloisuus.
Lahden kansanopistolta käsin johdettu 8. Sotasairaala oli suurin jatkosodan aikaisista sotasairaaloista. Siinä oli enimmillään hoitopaikkoja yli 3200 ja henkilökuntaa noin 1200. Sairaalan kautta kulki jatkosodan aikana noin 45 000 potilasta, noin neljännes kaikista kotirintamalle hoitoon siirretyistä haavoittuneista ja sairastuneista. Sen lisäksi sairaalassa hoidettiin koko jatkosodan ajan myös siviilipotilaita paikkatilanteen salliessa. Se oli merkittävä tuki siviiliväestön terveydenhuollolle, joka muuten joutui toimimaan suurissa vaikeuksissa.
Rauhan tultua
Neuvostoliiton kanssa 19.9.1944 allekirjoitetun välirauhan jälkeen 8. Sotasairaala muutettiin 1.12.1944 taas Keskussotilassairaala 2:ksi. Sen ylilääkärinä oli lääk. ev. luutn. Harry Björk. Sairaala oli yhä edelleen ilman vakinaista sijoituspaikkaa ja se joutui toimimaan toistaiseksi Lahden Kansanopiston ja Vierumäen Urheiluopiston tiloissa. Sen lisäksi oli sisätautiosastoja kuume- ja kulkutautitapauksia varten myös Jalkarannassa olevassa Salpaushovissa eli Lahden hiihtohotellissa 15.12.1944 alkaen.
Osastojen uudelleen sijoittelu saatiin valmiiksi 10.1.1945. Kansanopiston päärakennuksessa oli sairaansijoja yhdistetyllä silmä- sekä korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolla 50, upseeri- ja eristysosastolla 22, sisätautiosastolla 31, sekä kirurgis-sisätautisella osastolla 66, yhteensä siis 169 sairaansijaa. Lisäksi kansanopistolla olivat sairaalan toimisto ja poliklinikat, leikkausosasto, röntgenosasto sekä laboratorio. Poliklinikan käytössä oli kolme huonetta. Poliklinikalla otettiin vastaan kirurgisia, sisätauti-, silmä-, korva-, nenä- ja kurkkutautitapauksia sekä hammaspotilaita. Röntgen- ja leikkausosastoille varatut tilat olivat aluksi riittämättömät, minkä takia yksi luokkahuone sisustettiin röntgenosastoksi ja entinen röntgenhuone annettiin leikkausosaston käyttöön. Laboratoriota, liinavaatevarastoa ja arkistoa varten järjestettiin väliseiniä pystyttämällä sopivat tilat suuresta luentosalista. Sen lisäksi kansanopistolle oli majoitettu osastojen tarvitsema henkilökunta. Myös ulkorakennukset olivat sairaalan käytössä sellaisinaan.
Vierumäen Urheiluopiston osastoilla oli 176 sairaansijaa ja Salpaushovissa 55 sairaansijaa, joten KSS 2:ssa oli yhteensä kaikkiaan 400 sairaansijaa. Huhtikuusta 1945 alkaen kulkutautipotilaat hoidettiin Lahden kaupungin kulkutautisairaalassa Launeella, minkä jälkeen Salpaushovia käytettiin pelkästään sisätautiosastona. Vierumäen Urheiluopistossa toiminut jaostosairaala yhdistettiin 30.9.1945 kansanopistolla toimiviin osastoihin. Sen jälkeen hoitopaikkojen yhteismäärä oli 218. Majoitustilanne kansanopistolla vaikeutui silloin ratkaisevasti. Tilanne helpottui vasta kun Salpaushovin osasto lakkautettiin 20.6.1946 ja rakennus voitiin ottaa sairaalan henkilökunnan majoituskäyttöön. KSS 2:lle varustettiin vuoden 1946 aikana uudet tilat Hennalan kasarmialueella rakennuksiin 26 (ent. Armeijakunnan Esikuntarakennus) ja 23 (entinen miehistökasarmi). Niissä KSS 2 aloitti toimintansa 1.9.1946.
Takaisin omaan kotiin
Kansanopiston toiminta oli ollut keskeytyneenä koko jatkosodan ajan ja se pääsi uudelleen käyntiin vasta välirauhansopimuksen jälkeen. Joulukuussa 1944 pidettiin jo kaksiviikkoiset valistuskurssit Iitissä Lyöttilän kylässä. Sodan päätyttyä Suovi vapautui puolustusvoimien käytöstä ja suojeluskuntajärjestö lakkautettiin. Sen vuoksi kansanopistolla oli mahdollisuus palata Suoviin vuoden 1945 alussa. Kansanopisto toimi siellä kevätkauden 1945 sekä koko lukuvuoden 1945–1946. Pulakauden helpottamiseksi tehtiin keväällä 1945 vappumatka mottitalkoisiin, joiden tuloksena syntyikin 48 kuutiometriä halkoja. Lahdessa käytiin kääntämässä kansanopiston tontin puutarhamaat sekä keväällä 1945 että 1946.
Kansanopiston rakennuksen jääminen yhä puolustusvoimien käyttöön aiheutti ymmärrettävästi katkeruutta. Edla Kojonen kuvaa mielialoja vuosikirjassa 1944–45 seuraavasti: ”Lahden Kansanopisto on joutunut omituiseen tilanteeseen: Yksityinen valistuslaitos omaksi korvaamattomaksi niin aineelliseksi kuin aatteelliseksi vahingokseen kannattamaan valtion laitosta, joka tosin on tarpeellinen, mutta mahdollisimman kaukana opiston omasta varsinaisesta tarkoituksesta ja työstä. Ja näin vuodesta vuoteen. Siitä on nyt viisi vuotta, kun Lahden Kansanopisto pakoitettiin sotatilalain nojalla alistumaan talonsa pakko-ottoon maan puolustuslaitoksen käyttöä varten ja allekirjoittamaan vastaväitteistä huolimatta ’vuokrasopimus’, vaikka ei edes ’vuokra’-sanaa säätiön hallitus katsonut voivansa hyväksyä. Maan suurin opisto on siis ollut vuosikausia lamassa. Kotitalouskoulu on lakannut, kansankorkeakoululla ei ole ollut tilaa, kesäopistonkin työ käytännöllisten vaikeuksien vuoksi mahdoton. Valistuslaitoksen vuotuinen, n. 460 nuorta käsittävä oppilasmäärä on estetty pääsemästä omaan taloonsa ja opettajat harjoittamasta lailla turvattua elinkeinoaan.”
”Sodan aikana saattoi asian ymmärtää. Olihan haavoittuneet maanpuolustajat hoidettava ja Lahden Kansanopistonkin tehtävä kaikkensa vaurioiden korjaamiseksi. Mutta kun asiantila jatkuu yhä ja aikana, jolloin valistuslaitoksemme työtä tarvittaisiin korjaamaan vaurioita ja rakentamaan Suomen tulevaisuutta omalla tavallaan ja omassa elämänpiirissään: nuorten kasvattamista kunnon kansalaisiksi, niin tuntuu veriseltä vääryydeltä, kun se siitä pakkokeinoin estetään. Se vääryys tunnetaan kipeästi. Laajojen kansalaispiirien vakaumus on: Valtiovallalla täytyy olla muita keinoja järjestää sairaitten sotilaitten hoito kuin pidättämällä siihen tarkoitukseen tämä yksityinen ja yksityisten uskomattomilla ponnistuksilla aikaansaama, kansan syvien rivien valistustarvetta palveleva valistuslaitos. Emme voi uskoa, että tällainen laajalle tuntuva heikennys maan valistustyöhön on enää välttämätön rauhanomaisissa oloissa. Murhetta, vastoinkäymisiä, kaikenlaista hankaluutta ja vahinkoa ovat nämä vuodet Lahden Kansanopistolle merkinneet. Aika olisi tosiaankin loppua tämän epäkohdan, joka tulee sitä suuremmaksi mitä kauemmin se jatkuu.”
Vuosikirjassa 1944–45 oli sentään enteenä paremmasta tulevaisuudesta Edla Kojosen ilmoitus: ”Entisille oppilaille 6.8.1945. Viimeisenä uutisena voidaan kertoa, että anomukset opistotalon vapauttamiseksi ovat parhaillaan käsiteltävinä puolustusministeriössä. Pitäkääpä ’peukalot pystyssä’ asian onnistumiseksi, oman kotimme vapautumiseksi sille kuulumattomasta rasituksesta. Ja pitäkääpä huoli myöskin siitä, että paikkanne opistossa pysyy lämpimänä ensi työkautena. Ystävällisin opistotervehdyksin, näkemiin!”
Opetusministeriön ja puolustusministeriön neuvottelut sujuivat kuitenkin hitaasti. Vasta 19.6.1946 kouluhallitus ilmoitti kirjeellään Lahden Kansanopiston johtokunnalle, että kansanopiston rakennukset vapautetaan kokonaan puolustusvoimain käytöstä 1.9.1946 mennessä. Sen jälkeen Edla Kojonen saattoi vuosikirjassa 1945–46 todeta: ”Vihdoinkin Lahden Kansanopisto siis pääsee omaan kotiinsa ja saa aloittaa tänä syksynä työnsä tutuissa tuvissa. Vihdoinkin paljon kyselty ja kaivattu kansankorkeakoulukin pääsee toimintaan. Valistuslaitoksemme ystävät ja työntekijät ilmoittavat ilomielin tämän uutisen sitä kauan odottaneille nuorille. Epäilemättä on talomme ränsistynyt, epäilemättä emme ajan ja tarveaineiden puutteessa saa sitä entiseen kuntoonsa. Mutta saammehan työskennellä työmme tarpeita varten rakennetussa talossa ja runsasta opetusmateriaalia käyttäen. Suokoon Korkein meille voimia uuteen tehokkaaseen työtaipaleeseen. Ja tervetuloa Teille entiset opistolaiset ja valistusväki! Tervetuloa uudet! Tervetuloa kotiin!” Kansanopisto vapautui lopullisesti sotilassairaalan käytöstä vasta 18.9.1946. Työskentely voitiin aloittaa 1.11.1946 välttämättömien korjaustöiden jälkeen.